In Memoriam

Olen koonnut tähän joitakin rakkaita eläimiämme, jotka nyt tuikkivat tähtinä taivaalla. Meillä syntyy ja myös kuolee eläimiä, eikä kaikkia tähän listaan mahtuisi edes kirjoittamaan. Tässä on muutamia niitä, jotka ovat olleet meillä pitkään, tai ovat jollain muulla lailla jääneet lähtemättömästi mieleemme.

Kuvassa Olga.

Toini kurkistelee.

Otin enemmän kuin mielelläni mummovuohet Olgan ja Toinin "huostaan" kun ystäväni Hanna niitä tarjosi meille asumaan. Olin Hannan luona tutustunut vuohivanhuksiin ja olin tykästynyt niihin kovasti.
Olga ja Toini olivat kokeneet kovan elämän ennen kun Hanna ne pelasti eikä niiden tarkkaa ikää tiedetty, luultavasti ne olivat syntyneet vuonna -93 tai -94.
Mummelit ehtivät asustella meillä kolmisen vuotta, ennenkuin Toinin kunto romahti ja käytyäni pikaisen neuvottelun Hannan kanssa päätimme että ennen rankkaa talvikautta rakkaat pikkumummot pääsevät ikivihreille niityille. Kun olimme tämän päätöksen tehneet, lopetti Olgakin syömisen, edes vedessä pehmennetty leipä ei kelvannut, vaan mummovuohet ikään kuin "luovuttivat" ja tiesivät pääsevänsä pois.
Marraskuussa 2010 mummelit matkasivat yhdessä tähtiin. Päivä oli yksi elämäni raskaimmista, niin kovasti olin kiintynyt pieniin ja persoonallisiin vuohiini.

Kiitos yhteisestä ajasta Olga ja Toini! Teillä on aina paikka sydämessäni!

Olga ja Toini 1993-2010

Piksu pikkuinen kesällä 2008.

Piksu tuli meille melkein varkain, olin sivulauseessa sanonut ystävälleni, että koulutettu, aikuinen koira olisi kiva tässä elämänvaiheessa, kun Kanelikin oli ihan vauva vielä. Parin puhelinsoiton jälkeen ystäväni ilmoitti, että ensi viikolla se sitten tulee. "Mikä tulee??" kysyin. "No se koira!" vastasi ystäväni.
Piksu oli jo 7-vuotias tullessaan meille, pienikokoinen, hyvin kiltti ja erittäin hyvin koulutettu saksanpaimenkoira. Alkoi tutustuminen muihin eläinystäviimme. Pääasiassa tutustuminen sujuikin hyvin, tosin taisi Piksu saada vuohien sarvesta pari kertaa ja kerran kunnon tällin Casper-ponimme kaviosta, mutta näin koira oppi ainakin kunnioittamaan muita eläimiämme ja yleensä hieman häpeissään piileksi selkäni takana jos vuohet tai poni olivat näköpiirissä.
Piksu roikkui aina autossa, kun vaan tilaisuus tuli. Kun hevosille alettiin tehdä alkukesästä laitumia, istui koira vieressäni kuumassa autossa kuin tatti. Myös lähikahvilassa kävimme usein, lähdettiin "kahville ja nakille"; sillä aikaa kun me ihmiset hörppäsimme kahvit, naposteli Piksu paketillisen nakkeja.
Keväällä 2009 Piksu alkoi laihtua ja huomasin sen näön heikentyneen radikaalisti. Piksu oli jo kuitenkin 9-vuotias, mikä on sakemannille korkea ikä. Kesän aikana tein päätöksen, että ennen talvea Piksu pääsee autuaammille metsästysmaille.
Heinäkuisena aamupäivänä pakkasin koirani autoon ja kuiskasin sen korvaan rakkaat kiitokset yhteisestä ajastamme. Mukaan en pystynyt lähtemään, vaan laitoin isännän tekemään ikävimmän matkan, mikä eläimen omistajalla voi koskaan olla. Laihtunut koiramummo haudattiin pihallemme, kirsikkapuiden alle. Siellä sen kainalossa nukkuvat monet muutkin rakkaat lemmikkimme.

Kiitos pieni silkkikorvani,

Piksu 2000-2009

Pipsa kesällä 2011. Kiinankaali ja näkkileipä jäävät toiseksi,
jos kerran vaihtoehtona voi levitellä koiran
nappulat hujan hajan pitkin lattioita. ;)

Pipsa tuli meille niinikään melkein vahingossa; kun ei osaa suutaan pitää koskaan kiinni, joutuu mitä kummallisimpiin tilanteisiin ja eläinkatras karttuu...
Olin ystävieni Pirjon ja Pasin eläinkaupassa käymässä ja satuin sanomaan, että pupu olisi kyllä ihana, meidän tallille kuuluisi tallipupu. Siinä vieressäni oleva nuori nainen sanoi, että hänellä olisi kotia etsivä pupu. Niinpä Pipsa siis muutti meille heti muutaman päivän päästä. Pipsa oli noin kolmevuotias ja oli ollut tallipupuna aikaisemminkin. Olin ikionnellinen uudesta pienestä ystävästämme ja pupulainen kotiutuikin samantien.
Pipsan luonne oli aivan uskomaton, mitään se ei koskaan pelästynyt, tai pelännyt. Se suhtautui kaikkeen rauhallisesti ja pohdiskelevasti. Itsetunto oli Pipsalla myös kohdallaan, se oli sitä mieltä, että muut väistävät (hevosetkin) jos hän pompottelee vapaana käytävällä. Pipsa ehti saada meillä kaksi poikuetta ja hoitikin poikasensa erinomaisesti. Kun Pipsasta tuli mummo, se otti karkuteillä olevat pikkupuput huostaansa ja kuvitteli varmaankin, että lapsenlapset ovat tulleet käymään "mummolassa."
Viimeisen kesänsä Pipsa vietti ulkohäkissä talomme pihassa. Välillä huomasin sen ikäänkuin "havahtuvan" aatoksistaan, sitten taas jäävän miettimään "mitähän minä olin juuri tekemässä?" Hymyillen ajattelin, että mahtaakohan Pipsa-mummolla olla dementia, olihan se jo todella iäkäs, noin 7-vuotias. Aavistin, että yhteinen aikamme alkaa olla vähissä.
Syksyn tullen siirsin Pipsan sisään muiden pupujen kanssa ja laitoin nuoren Fiina-pupun Pipsan kanssa samaan häkkiin. Naisilla tuli alkuun vähän erimielisyyksiä asioista, mutta yhteiselo lähti kuitenkin alkukankeuden jälkeen sujumaan hyvin.
Lokakuussa Pipsa alkoi olla laihassa kunnossa, mutta sitten se taas jollain lailla piristyi ja alkoi syömään paremmin. Yhtenä aamuna hevosia ruokkiessani kurkkasin pupulaan ja huomasin Pipsan kyyhöttelevän häkin toisessa päässä ja Fiinan toisessa. Yleensä puput viihtyivät kylki kyljessä toistensa lähellä. Arvasin, että Pipsan aika alkaa olla käsillä. Nostin pienen ja laihtuneen mummopupusen syliini, silitin sitä rauhoittavasti ja menin ulos sanomaan Pasille, että Pipsa on tosi huonona, jokohan lähdön aika koittaa. Samassa hetkessä Pipsa veti pari kertaa syvään henkeä ja sen pieni pää retkahti käsivarrelleni. Kyyneleet tulvivat silmiini, kun ajattelin, että pieni musta pupu oli jaksanut odottaa minua, että se kuoli syliini.
Aurinkoisena aamupäivänä lokakuussa 2011 Pipsa haudattiin kanervavuoteelle Piksu-koiran ja Tuffe-kissan viereen.

Kiitos Pipsa, olit luonamme monta vuotta. Emme unohda sinua koskaan! Pipsan muisto elää niin kauan kun meillä on pupuja, juuri nyt meillä on Pipsan lapsenlapsenlapsia, joissa on aivan isomummon näköisiä mustia pörröisiä palleroita...

Pipsa 2004-2011